Pääsivulle

Ihminen Leena Takalo

Maailmanmatkaaja

Henkireikä

Luonnossa

Koirat ja minä

Kiiltokuvat

Linkit

 

Olimme asuneet Nokialla kerrostalossa ja aina, kun lapset kinusivat koiraa, hankittiin vain kaneja ja rottia. "Se olisi eri asia, jos asuttaisiin omakotitalossa..." oli minun tavanomainen huolimaton vastaukseni. Olimme asuntosäästäjiä ja tarkoituksena  oli ostaa kerrostaloasunto, koska ASP-säästämisellä oli tietyt neliöhintarajat. Onnistuimme kuitenkin ostamaan säästöillämme pienen omakotitalon. Siitä se  koirakuume sai uutta löylyä.

 Aloimme tutkia, millainen rotu olisi meille sopiva. Työkaverinani oli terrieriharrastaja Hannele Virtanen, jolta sain vihjeen norfolkinterrierin kasvattajasta Onerva Aarniosta (nykyisin Aalto), joka asui Vesilahdella. Kävimme tyttöjen kanssa katsomassa pentuja syyskuussa 1987 ja rakastuimme. Pipsa-koiralle (Cainsay Gold Drop) olisi tulossa pentuja marraskuun puolivälissä, joten jäimme jonottamaan. Yleensä tälle rodulle syntyi vain yksi tai kaksi pentua. Se oli uusi rotu ja koiria oli Suomessa vain n. 70 yksilöä.

Olisiko tämä sopiva pentu?, kysyy Tiitu.

 

Joulun jälkeen Onerva soitti, että nyt Pipsan urospentu alkaa olla luovutusiässä. Niinpä haimme tammikuun puolivälissä pennun meille.

 Minä en tiennyt koirista juuri mitään, enkä varsinkaan terriereistä. Meillä kotona Kalajoella oli saksanpaimenkoira Taru, kun olin lapsi. Muistot siitä olivat kuitenkin heikkoja. Muistin vaan, että se piti lopettaa, kun se söi liikaa postinkantajia. Muilla perheillä oli vain pystykorvia ja ajokoiria.

Minä olen Robin, 2 kk.
Onerva antoi ohjeeksi vain ruokavalion ja maininnan, että tämä rotu tappaa aina ensin ruokansa. Jo pentuna huomasimme kuitenkin myös sellaisen piirteen, että kaikesta pitää tapella ja samalla päästää ärräpäitä. Se Sidoste-sukkamainos olikin totista totta.

 Luin kauhukseni Koiramme-lehdestä kasvattajan kommentin, että tämä on " 5-m-pentuna-seinään-heitettävä-rotu" eikä hän milloinkaan antaisi lapsiperheeseen norfolkin urosta.

Löytyisikö täältä jostain se matonkuteista tehty vetolelu?
 

Mitkä sitten olivat meidän kriteerit:
-  karvat pitää olla
-  pienikokoinen
-  väri ruskea tms., että silmät erottuu
-  luppakorvat

Ehkä olimme lukeneet liikaa Kaunotarta ja Kulkuria, kun tuntui, että se Kulkuri olisi paremminkin meidän koiramme. Ja naapurissamme oli jo yksi cokkeri, tosin urospuolinen.

Lisäksi oli juuri ilmestynyt  Wil Huygenin ja Rien Poortvlietin Suuri Koirakirja, jossa seikkaili monenlaisia pikkuisia tallikoiria, mm. Jack Russelin terrieri. Niitä ei silloin ollut vielä Suomessa saatavissa, joten etsimme samannäköisen, mutta erivärisen.

Olen puolivuotias ja korvat tuppaa nousemaan pystyyn.
Hännät katkaistiin siihen aikaan terrierin pennuilta jo heti syntymän jälkeen. Nyt se tuntuisi kauhealta. Minä haluaisin mennä äidin kanssa Suolijärven metsään.
Meidän koiranpentumme oli siis norfolkinterrieriuros  CAINSAY NOTHINGBUTGOLD (=pelkää kultaa). Väri oli punainen. Sen isä oli Olli (CAINSAY AIR SCOOP), jo tuolloin kansainvälisissä kilpailuissakin menestynyt muotovalio. Olli oli kuuluisa hurjasta luonteestaan.  Näyttihän siellä  isän ja äidin sukupuussa olevan enemmältäkin puukkojunkkareita ja ladykillereitä.

Pentu sai kutsumanimen ROBIN, koska se oli Norfolkin maakunnasta, missä Robin Hoodkin eleli. Hellittelynimiä oli mm. ROPSU. Minä sanoin sitä usein äidin kultapojaksi (nothingbutgold)

Minä olen jo iso poika, 6 kk.
Kasvattajan pyynnöstä osallistuimme ensimmäisinä vuosina lähes kaikkiin mahdollisiin koiranäyttelyihin ja kilpailuihin. Ropsu menestyikin hyvin, sai ruusukkeita ja maljakoita. Mutta sitten ehkä antamieni kalkkitablettien takia sen korvat alkoivat nousta pystyyn. Kasvattaja teippasi sen korvat leuan alta oikeaan asentoon. Korvalehtiä piti myös hieroa, että ne pehmenivät.

Mutta se oli perinyt korvat äidiltään Pipsalta ja vekit menivät korvalehdissä niin, että ne viikkautuivatkin taaksepäin, eikä eteen kuin olisi pitänyt olla. Juniorituomareilta se alkoi saada maininnan "epämääräiset korvat" ja lisäksi se ei osannut käyttäytyä, vaan räyhäsi koko ajan. Pentuna se vielä hyväksyttiin, mutta juniorina piti osata jo käyttäytyä.

Joskus hyppään keittiön pöydälle tarkastamaan, ketä tulee.
Ropsulle laitettiin vaijeri takapihalle, mutta se haukkui koko ajan, jos se jätettiin yksin. Se oli kuitenkin pidettävä aina kiinni, koska se karkaili, eikä sitä saanut millään kiinni. Lisäksi se metsästi rullalautoja, lenkkeilijöitä, polkupyöriä, autoja ja kaikkea pomppien ja juosten etenevää. Kun sen hampaat tarttuivat lenkkeilijän housunlahkeisiin, ne menivät takalukkoon ja tarvittiin asiantuntija irrottamaan ote.

Pari kertaa metsälenkillä Ropsu katosi. Olin kauhuissani, koska metsämaat olivat suuret, eikä pieni koiranpentu mahdollisesti selviäisi erämaassa. Aina kuitenkin kävi, että kun tulin kotiin hakemaan autoa tai pyörää kotoa lähteäkseni hakemaan pentua jostain Lempäälän puolelta, josta kuului koiran haukuntaa, Ropsu oli tullut itse juoksujalkaa kotiin ja kurkisteli varovasti talon nurkan takaa takapihalta. Pennun löytyminen oli aina onnen hetkiä.

Mimmun kanssa on kiva tapella pallosta.
Ropsu rakasti pakettien aukomista. Kaikki joululahjat paketoitiin moninkertaisiin rapiseviin papereihin. Aattoiltana peitti sitten olohuoneen lattiaa Hervannassa tasainen valkoisen silkkipaperin kerros, kun kaikki sallitut paketit oli avattu.

Uuden vuoden yö oli sitten Ropsulle painajainen. Se juoksi vauhkona ympäriinsä, kun raketit ja koiranpommit paukkuivat. Onneksi paukutteluun tuli aikarajoitus, mutta sittenkin se on koiralle kauhistus.

Minä tykkään kaikenlaisista paketeista.
Ropsu rakasti vinkuleluja. Se ei syönyt ensitöikseen leluista pillejä, kuten esimerkiksi Puppe ja Ben, vaan vingutti niitä aina ruokailun jälkeen ja vinkui itse mukana. Se ei iäkkäänäkään lopettanut leikkimistä, vaan kuljetti lelujaan ympäriinsä ja tappoi niitä. Se esitteli aina vieraille uusimmat lelunsa ja niistä piti tapella.

Joskus kadulta löytyi joltakin vauvalta pudonnut tutti. Ropsu tarttui siihen eikä antanut pois. Se saattoi tuntikausia lotkuttaa tuttia.

Löysimpäs makean tutin.
Kun olin opettajana Kalajoella, Ropsu asui kanssani virka-asunnossani. Vuonna 1996 se muutti mukanani Ouluun. Kesä kului retkeillessä ja uuden työhuoneen rakentamisessa Uudellekadulle. Kerrostaloasuminen otti kuitenkin Ropsun hermoille, se ärsyyntyi jokaisesta rapsahduksesta, luuli sitä välikatossa olevaksi oravaksi ja haukkui vimmatusti. Sama toistui yöllä neljältä, kun nuoriso tuli yöjalasta kotiin. Sen luolakoiran ääni kuului runkoäänenä ensimmäisestä kahdeksanteen kerrokseen. Tässä olen äidin kanssa Tavastkengän Mäntyjärvellä veneilemässä.
Ropsu oli oikea ulkokoira. Meidän perheessä ei saanut sanoa mitään u-kirjaimella alkavaa sanaa, jos ei ollut valmistautunut uloslähtöön. Se ei pelännyt pyryjä eikä pakkasia. Oulussakin oli 90-luvun lopussa usein yli 40 asteen pakkasia. Musti ei halunnut kävellä askeltakaan ulkona, se teki jopa tarpeensa sisälle. Ropsu halusi olla ulkona, vaikka se nosteli jalkojaan aika vilkkaasti. Se käveli kaupungin katuja niin paljon, että siltä ei tarvinnut koskaan  elämässään leikata  kynsiä.

Maitohampaat piti poistaa hammaslääkärissä, ne eivät pudonneet itsestään. Näin kerran norfolkin, jolta ei ollut poistettu maitohampaita. Sillä oli todella kaksi riviä hampaita. Ropsulle ei tullut myöskään koskaan hammaskiveä. Oikeastaan ainoat lääkärireissut sen elämässä olivat pakolliset rokotukset ja 6 kuukauden iässä tarkastus, kun se joutui ison koiran puremaksi.  

Hannu ulkoilutti minua aamuisin, Leena iltaisin.
Ropsu oli rohkea ja peloton. Se oli todellinen energiapakkaus . Metsässä se oli oma itsensä. Minä kutsuin sitä metsänpojaksi. Kävimme usein luontoretkillä, tuntureillakin. Minun hajuaistini kehittyi Ropsun hajuaistin myötä. Menin auttamaan sitä aina kolojen kaivamisessa. Ropsulla oli kyllä voimakas tarve myös pyöriä kaikissa voimakkaissa hajuissa. Pari kertaa se on uinut lantakaivossa. Olimme syksyllä 1997 Syötteelä risuaidan purussa.
Elokuussa 1998 ostin Tyrnävän maatilan. Siellä Ropsu sai olla vapaana ja se oppi rajat aika pian eikä edes karkaillut paljon. Olin leikkauttanut sen luullen, että sen aggressiivisuus häviäisi, mutta sillä kasvoi vain ruokahalu ja se rupesi varastelemaan pöydältä ja lihomaan.

Kun kävimme syyskuussa Hannun ja Eijan kanssa Pariisissa, Ropsu oli hoidossa mökkinaapurissa, jossa oli vuoden ikäinen vauva Salla-Maria. Kuulemani mukaan Ropsu oli koko ajan yrittänyt näykkäillä vauvaa. Se oli aina ollut kiinnostunut vauvan käytetyistä vaipoista ja villiintynyt vauvojen ihanasta hajusta.

Antaiskohan tuo Hannu mullekin grillimakkaraa?
Ropsu oli koko elämänsä todellinen terrieri, hyötykoira, millaisena sen rotua oli Englannissa käytettykin. Se pyydysti rottia, myyriä, kettuja, jäniksiä ja oravia.Yleensä siitä näkyi vain hännäntupsu, kun se kaivautui piisamin- tai myyränkoloon Hervannan metsässä. Se haukkui kaikelle liikkuvalle ja vartioi kotia. Se ei päästänyt ketään lähtemään meiltä, jos ei ollut ensin tarkastettu, ettei lähtijä vie mennessään jotain meidän hajuista. Se ei todellakaan ollut mikään seurakoira, ei helliteltävä hellanduudeli. Minä ole Suomen voimakkain ja pelottavin terrieri.
Maaliskuun 18. päivänä 1999 Ropsu haudattiin  Tyrnävän kauniiseen hopeanharmaaseen mausoleumiin kiedottuna minun mustaan turkisliiviini. Äiti osti tämän maatilan minulle ja tämä on minun nykyinen kotini.

Pääsivu

Ihminen Leena Takalo

Henkireikä

Koirat ja minä

Luonnossa

Maailmanmatkaaja

Kiiltokuvat

Linkit